Heinäkuista kriiseilyä...

Miltä se tuntuu, kun elämä menee uusiksi, näin keski-ikäisenä? Kun koin edellisen kerran samaa, oli elämää rutkasti enemmän edessä kuin takana päin. Olin nuori, lähdössä opiskelemaan uudelle paikkakunnalle. Sehän oli vain sekoitus jännää ja ihanaa, sekä pikkuinen ripaus ikävää. Nyt se on paljon enemmän. On paljon enemmän, mikä muuttuu, eikä koskaan palaa samanlaiseksi.

Tämä rakas koti, jonka mies on rakentanut meille. Täällä on tilaa elää, tämä on kuin linnake, hyvällä tavalla. Täällä ovat kasvaneet pojat pienistä rapapyllyistä isoiksi teineiksi, toinen toistaan veljellisesti koulien. Ja nuorimmainen tyttönen on liihottanut ensimmäiset vuotensa kuin alati pölpöttävä perhonen, josko sellaista olemassa onkaan. Täällä olemme kasvaneet me vanhemmiksi ja paremmiksi meiksi. Tässä talossa on eletty hyviä, elämänmakuisia vuosia, jotka ovat kuluneet niin nopeasti, ettei laskuissa pysy, eikä järki pysty seuraamaan. Muistan kaikki ne paikat, missä kukin lapsista oppi kävelemään. Ja heidän ilonsa siitä, luonteensa mukaan. Ja kaikki ne pienet ja isot muutkin hetket, kuin välähdykset, vuosien varrelta. Pysyväthän ne mukana, minussa.

Nämä maisemat, jotka meitä ympäröivät, ovat ainutlaatuisia. Rannan koivikko, jokisuisto takanaan, on muodostunut minulle sielunmaisemaksi. Täällä näkee kauniisti kauaksi. Kun tämän päästämme menemään, emme koskaan saa tätä takaisin. 

Ja Poikaset, kaikki heidän kaverinsa... sekä hyvä naapurusto. Pitkäaikainen työpaikka ihmisineen, joka ainakin miehellä muuttuu ja minullakin monilta osin. Tämä kaikki on tuttua ja turvallista. 

Tiedän, mistä aurinko nousee ja minne se laskee. Miten maisemat ja valo muuttuvat eri vuodenaikoihin. Koska joutsenet saapuvat. Koska pääsen metsään kävelemään jalkojani kastelematta. Tiedän, mitkä kasvit pihalla menestyvät ja antavat minulle vain vähäisen työn, sekä ihastelun ilon. Tiedän, milloin lumet tulevat katolta alas, ja miten pihan saa parhaiten keväällä sulamaan. Kun illalla menen nukkumaan, on hipihiljaista, ei ole liikenteen melua eikä kukaan ölise. Täällä ei kuljeskele mitään outoa porukkaa pahat mielessään, omat tavarat pysyvät tallessa. Tiedän naapureista vain sen, mikä minun pitääkin tietää, kaikki saavat elää omanlaistansa elämää. Kuulostaako paratiisilta? Ehkä onkin, ja kuitenkin olemme pian 500 km muualla päin. 

Olemme viettäneet viimeiset vajaat kaksi viikkoa Pärnussa. Siellä oli täysin päinvastaiset kesäkelit kuin vuosi takaperin: Jollei satanut ja aurinko paistoi, oli niin tuulista, että kesävaatteet ja uimisen sai unohtaa. 

Ukkosti rakeiden kera ja ilman. Sekä vettä muuten vain. Tai ainakin meinasi. 

Oli niin koleaa, että jotkut ihmiset kulkivat siellä toppatakki päällään, mutta suomalaisia he eivät olleet. Pahinta oli säiden ennustettavuuden puuttuminen. Kotipaikkakunnalla tietää, mistä milloinkin tuulee ja miten säät vaihtelevat, jos ovat muuttuakseen. Pärnussa oli ihan kaunista ja kohta taivas pilvessä. Sääennusteita oli ihan turha lukea ja niihin luottaa. Ei ollut kovin häävi lomasää, mutta Pärnusta silti tykkään, kovasti. Siellä on omanlaisensa tunnelma, joka iskee minuun. Ja meillä oli tällä kertaa pyörät mukana, niillä pääsi hurauttamaan vaikka minne (jollei satanut) ja huomasi enemmän asioita, niitä pieniä ihania. Pärnu on jännittävä sekoitus rappiota ja kauneutta. Ihmiset pitävät pihoistaan huolta, vaikka pihan laidalla nököttävä tönö olisi kuinka vaatimaton. 

Palasimme eilen kotiin, matkustimme koko päivän, aamuviidestä alkaen. Kotona olimme kymmenen maissa illalla. Lapset jaksoivat hienosti reissata, vaikka matkaa tehtiin autolla, laivalla, autolla, junalla ja vielä autolla. Kävimme matkan varrella uudella paikkakunnallamme, katsomassa tulevaa, väliaikaista asuntoa, sekä tonttiamme. Vuokra-asunto on sellainen, että perheemme sinne jotenkin mahtuu, kunhan mietimme tarkkaan, mitä tavaroita sinne viemme, mistä luovumme kokonaan tai mitä laitamme varastoon. Edessä on paljon työtä ja asunto on hyvin kaukana nykyisestä, myös tasoltaan. No, sopeudumme, koska on pakko, toivottavasti emme kovin onnettomiksi muutu. Ja odotamme, että saamme itsellemme uuden, omannäköisen kodin. Uudella tontilla seisoessa tuntui siltä, ettei malttaisi odottaa, että pääsee sinne asumaan. Illalla, kotiin tullessa taas tuntui niin hyvältä tulla kotiin. Hyvin repivää. 

Jos Pärnun huonoista keleistä voi jotain hyvää keksiä, niin sen, että sain neulottua puuttuneet kaksi kirjopolvisukkaa valmiiksi. Nyt minulla on kaksi paria kirjosukkia, joita en kuitenkaan saa paljastaa ennen joulukuuta. No, toki sukat pitää päätellä vielä ja ohje kirjoittaa. Ja nuo on tehtävä parin päivän sisään, koska sitten olen kiinni muuttoon liittyvissä asioissa useamman viikon, josko riittääkään. 

Nyt kotoinen puuhastelu tuntuu hyvältä parin viikon Pärnun "toimettomuuden" jälkeen. Ruuanlaittokin maistuu ja kaikki kotityöt, kun niistä on saanut pitää vähän taukoa. Mutta kunhan tahti tästä kiihtyy muuttojuttuineen, niin pinnakin kiristyy, veikkaan.

Neuloin kirjosukkien jämistä Pörrille lapaset. Sormia varten olisin saanut neuloa vähän enemmän pituutta, mutta jospa vähän aikaa mahtuisivat käteen. Neuloin lapaset puikoilla 3, sellaisilla Novitan lyhyemmillä puikoilla, jotka olivat yllättävän hyvät. Vähän kuin KnitPron lyhyet puikot. Lanka on Maijaa ja sitä kului 30 g.

Pyykkikone ja kuivausrumpu ovat laulaneet ja ruohonleikkuri pärissyt tänään. Aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpötila ollut juuri optimi puuhastelun suhteen. 

Kiertelin myös pihalla kuvaamassa kukkasia. Ritarikannukset, harjaneilikat, maitokellot, karpaattienkellot ym. odottavat vielä nupuillaan, pääsen ihastelemaan niitä noin viikon päästä.

Pitääköhän minun vuokrata lankojani varten joku oma varasto.

Joku lämmin tila, johon ei tuholaishyönteiset pääse. Vai olisiko parasta vain hankkiutua suurimmasta osasta eroon.

Siinäpä sitä onkin miettimistä.