Olemme viimein päässeet asumaan omaan taloon, ja hyvältä tuntuu. Tai, nyt kun noin kirjoitin, niin onkohan "hyvä" oikea ilmaisu tälle, mietinpäs sitä tässä hetken, taustojen kautta.
Asuimme ennen väljästi omakotitalossa, luonnon helmassa, lapsilla oli paljon kavereita ja meillä kaikilla tilaa temmeltää. Asiat olivat mallillaan, mutta pitkä talvi ei ollut meidän lemppari (no, lapsia ei haitannut). Sitten muutimme pitkän matkan päähän, etelämmäksi. Ei pakosta, vaan omasta tahdostamme. Mutta muutimme väliaikaisesti kerrostaloon, ahtaasti. Viritettyjen mopojen ym. keuliminen ja kaasuttelu, autojen pärinä, siinäpä ainaiset taustaäänet. Asunto oli kesällä kuuma, talvella vetoinen, ei ole ikävä takaisin. Ei meistä yhdelläkään. Kyseisen asunnon piti olla aivan pienesti väliaikainen, mutta erinäisten käänteiden jälkeen asuimme siinä yli 3 vuotta. Se on pitkä aika.
Joten miltä se sitten tuntuu asua taas omassa kodissa, luonnon helmassa, hiljaisuudessa ja rauhassa? Se tuntuu aivan fantastiselta! Nukumme kaikki niin hyvin! Huoneilma on raikas! Ja vaikka meillä ei ole vielä piharakennus valmis, ja sisälläkin muutamia viimeistelemättömiä paikkoja, niin ei haittaa, ei haittaa yhtään. Meillä on oma koti, jossa olla rauhassa. Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni, joka jaksoi painaa tämän talon meille muuttokuntoon, oman hyvin kiireisen työnsä ohessa. Minä en ole rakentaja, minä olen siistijä, järjestäjä, pihan laittaja, kodin ja kaiken pyörittäjä, mutta en, en ole rakentaja. Jos rakentaminen olisi ollut minusta kiinni, niin meillä ei olisi itse rakennettua taloa, asuisimme jossain valmiissa möksässä. Viimeinen puristus, muutto, oli tiukka loppupuristus, vei meiltä viimeisetkin mehut. Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Kaikesta selvitään yhdessä. Ja nyt sanoin, etten muuta enää ikinä, saavat kantaa minut jalat edellä tästä talosta pois. "Kyllä sekin onnistuu", tuumasi Mies :D Muutama laatikko odottaa vielä purkamista, mutta nyt otetaan iisisti, koko porukka. Ulkoillaan ja oloillaan, laitellaan asioita siinä sivussa.
Niin, tuo ensimmäinen kuva, Ikean jakkaraan liimattavasta tarrasta, kuvaa meidän olotilaamme nyt hyvin. Ylimääräinen taakka on pudonnut harteilta, jalat tukevasti maassa taas. Ei tarvitse venyä, olla epävakaisesti, kahdessa paikassa, ilmojen armoilla. Muutoinhan tuo tarra sai aikaan minussa röhönaurun, kyseessä oli kuitenkin tuolin korkuinen porras, johon tarra tuli. Ja aika montaa tarrassa kiellettyä asiaa on näppärästi harrastettu elämän aikana.
Nyt olen kaivanut taas puikot esiin. Tekeillä on tonttujen apulaisena muutamat sukat. Tontut eivät ehdi kaikkea itse tehdä. Piilosta leikkinyt ompelukone löytyi myös. Olin edellisen muuton aikana laittanut sen laatikkoon ja kirjoittanut laatikkoon vieläpä sisällön. Mutta se ei paljon auttanut, koska itse laatikko oli hautautunut varastoon kaikkien muiden laatikoiden taakse piiloon. Mutta lähiaikoina otan ompelukoneen ja vuosi sitten neulomani villatakin esiin, ja steekkaan etureunan, sekä viimeistelen takin, yes!
Kalevala-neuleet ovat kovasti suosiossa. Lähiaikoina on ilmestynyt kaksi aiheeseen liittyvää julkaisua: Novitan Kalevala x Novita neulelehti ja Jenna Kostetin Neulottu Kalevala -kirja. Minulla on nämä molemmat ja olen niitä tutkinut, vaikka en ole mitään puikoille päästänyt. Itselleni Novitan julkaisu iskee tällä hetkellä enemmän, siinä on oikeasti todella monta minulle mieluista mallia. Kirjan malleja olen myös katsellut, mutta ainakaan heti ei sieltä ole mitään puikoille tulollaan, ehkä joskus myöhemmin.
Tässä postauksessa ei ole nyt paljon kuvia. Olen kierrellyt talon ikkunoita, katsellut maisemia eri vuorokauden aikoihin, eri säillä. Tuleva vuosi on oleva jännittävä: Mistä aurinko nousee ja laskee, mihin säteet yltävät, miten taivas muuttuu? Miten luonto ympärillä eri vuorokauden ja vuoden aikoina käyttäytyy! Olen niin tässä!
Tänään leivon joulutorttuja ja nautimme niitä glögin kera, sekä katsomme pitkästä aikaa Linnan Juhlat. Laitamme ikkunoille kaksi kynttilää. Viemme haudalle kynttilöitä, kiitollisuus ei voisi suurempaa olla <3 Sata ja viisi vuotta <3 Kiitos <3
